Huutava pula

Tiistai 24.11.2009 klo 12:08 - Mia Alén

Edellisessä kirjoituksessa lupasin ottaa kantaa yhteen mielestäni hyvinkin tärkeään asiaan, joka on junnujen koutsaus. Oma arkeni täyttyy nimittäin aika vahvasti oman pelaamisen lieveilmiöistä, töistä ja M-Teamin C95 -poikien valmentamisesta.

Itsehän lopetin tuossa pari vuotta takaperin pelaamisen ”huipulla” motivaatiopulaan vedoten. Sattumalta silloin minua pyydettiin alkusyksystä M-Teamin B-poikien joukkueen valmentajaksi ja uhkarohkeasti hyppäsin messiin. Joku voisi kuvitella että nainen valmentamassa 18-vuotiaita kolleja on aika huono yhtälö, mutta ei mielestäni. Kun kundeille selvisi taso jolla olin vielä keväällä pelannut, oli kunnioitus taattu.

Sen kauden jälkeen siirryin nuorempaan D:hen, eli nykyisen joukkueen valmentajaksi. Valmennan varsinaisesti tällä hetkellä yksin, mutta loistavasti ryhmää johtavan joukkueenjohtajan ansioista parista vanhemmasta on saatu apuja erityisesti tämän syksyn turnauksiin, kun itselläni on ollut hieman aikatauluongelmia. Myös suuren seuran mukanaan tuoma etu on tuki muilta valmentajilta.

Tähän liittyykin se, miksi päätin kirjoittaa asiasta. Valmentajia ei nimittäin koskaan ole liikaa. Nyt toivottavasti lukijoita on riittävästi – olettaisin, että suurin osa on nykyisiä pelaajia jollain tasolla, mahdollisesti myös muutama seuratyöntekijä/taustoilla toimiva.

Pelaajat: älkää tuijottako vain itseenne, vaan jakakaa muilta saamianne oppeja eteenpäin tulevaisuuden toivoille. Oikean (huippu)pelaajan antamat opit ovat aina parempia ja menevät taatusti paremmin perille nuorille pelaajille, kuin sen tavallisen faijavalmentajan. Pelaajakokemuksesta on myös hyötyä pelitilanteita lukiessa ja harjoituksia suunnitellessa. Moni ajattelee ettei ole aikaa, mutta esim. kolmen-viiden pelaajan kesken jaettu kerhojen vetäminen kerran viikossa sallii omat menot, mutta tekee taatusti lähtemättömän vaikutuksen junnuihin.

Esimerkiksi SB Vantaassa pari naisten pelaajaa on käynyt vetämässä tytöille treenejä ja kuulemani mukaan sitä on kiitelty todella paljon. Vielä parempina esimerkkeinä mainittakoon nykyisin Ruotsissa pelaavan Anne Toivasen ex-valmentamat pelaajat Porvoossa tai joukkuekaverini Anne Velinin vielä viime kaudella valmentama Erä 95, jotka kummatkin ovat ikäluokan ehdotonta kärkeä. Ikäluokassamme valmentaa myös AC Hakin liigassa pelaava Jan Kondo. Oma pelaaminen ja junnujen valmentaminen on siis mahdollista yhdistää.

Seuratyöntekijät: pakottakaa ne edarin pelaajat sopimuspykälin vetämään kerhoja, jos ette muuten saa houkuteltua. Faktana ja huhuna olen kuullut, että niin Erän kuin SSV:nkin miesten liigapelaajat tekevät sitä. Harvemmin kukaan kuitenkaan uskaltaa vapaaehtoisesti ilmoittautua halukkaaksi, vaikka ajatus kytisikin mielessä.

Todella moni laji-ihminenhän esittää jatkuvalla syötöllä huolensa salibandyn tilasta tulevaisuudessa, mutta ei itse viitsi tehdä muuta kuin kritisoida. Tärkein työ tehdään nuorimmissa junnuissa ja siellä taitaa olla suurin puute osaavista ohjaajista/valmentajista, kun kunniaa ei ole tiedossa. Salibandyliitto on mielestäni ottanut ison askeleen alkamalla houkuttelemaan entisiä ja nykyisiä naispelaajia valmentajiksi. Toivottavasti projektin etenemisestä saadaan lisätietoa ja koulutus ei jäänyt kertaluontoiseksi.

Tähän jääköön valistus tällä kertaa ja loppuviikosta palaan valmistautumisleirifiiliksissä.